Vihdoin kuulumisia Kemistä
23 tammikuuta 2007

Viikonloppu vierähti nopeasti; Kemissä käväistiin kisaamassa ja kotiin tultiin ehjin nahoin. Nyt on jo tiistai, ja uusi viikko on lähtenyt täyttä vauhtia käyntiin. Ihmeen vähän olen koneella ollut, eikä motivaatio blogin päivittämiseenkään ole ollut huipussaan. Kaipa edelleen janoan niitä kuuluisia kommentteja lukijoilta. Toisaalta kävijälaskuri kyllä kertoo, että blogimme on ihan suosittu, mutta kirjalliset kommentit aina vain lämmittävät mieltä niin eri tavalla. Toki minun piti tulla kirjoittamaan Kemin kisakuulumisia, sillä eihän kisaselostuksia voi koskaan väliin jättää.

Lyhyesti sanottuna Kemissä oli älyttömän kivaa. Lähdimme lauantaiaamuna klo 4.30 kohti Kemiä. Taavi oli boksissaan takapenkillä, Katri istui Kassun kanssa etupenkille, Viivi ja Pentu olivat takana häkeissään ja Kara omassa boksissaan. Matka sujui rauhallisissa merkeissä; Taavikin oli aivan hiljaa. Kemiin saavuimme joskus yhdeksän maissa. Minulla oli rataantutustuminen klo 10, joten kerkisin hyvin ulkoiluttaa Taavia kirpeässä pakkassäässä. Junko-halli ei ollut niin kylmä kuin pelkäsin, vaan ihan hyvin siellä tarkeni.

Pääsimme hyvälle paikalle ykkösradan viereen. Taavilla oli näköyhteys radalle boksistaan, mutta poika oli täysin hiljaa. Minulle ko. asia ei ole ollut mikään itsestäänselvyys, koska yleensä Taavi on piipannut tai muuten stressannut kisapaikalla olemista. Nyt ei käynyt niin, vaan minulla oli rauhallinen koira mukana. Kara oli Taavin vieressä omassa boksissa, ja muut poppoomme koirat lepäilivät häkeissään (peitot päällä).

Ennen ensimmäistä rataantutustumista olin aivan paniikissa; mahassa lenteli tuhat perhosta. Rata oli ruotsalaisen Sven Åfeldtin tuomaroima. Rataantutustuminen sujui kuitenkin jotenkuten, vaikka minua hirvitti jo valmiiksi keinu. Taavihan oli tehnyt lentokeinun Oulussa - tosin täysin minun antamieni väärien signaalien vuoksi. En muista ensimmäistä rataa kovinkaan hyvin, mutta nauhaltahan ne kuuluisat mokat näkyvät. Kirjoitan nyt koulussa, joten tuloslappusia ei ole tällä hetkellä saatavilla. Kisavideot näen myöhemmin. Yliaikaa meni ensimmäisellä radalla joka tapauksessa, koska pysäytin Taavin kontakteille liian pitkäksi aikaa. Hyvät kontaktit T joka tapauksessa teki - ei valittamista. Koira toimi niin kuin käskin.

Toinen rata oli Pertti Siimeksen rata. Starttasimme puolen päivän jälkeen. Ennen starttia ulkoilutin Taavin hyvin ja hieroin vähän pojan korvia. Taavi oli todella rauhallinen ja rentoutui selvästi, kun hieroin sitä. Hienoa! Namit eivät pojalle oikein maistuneet. Tein väärän valinnan pakatessani mukaan kalkkunanakkeja ja maksanpaloja, mutta opittiinpahan taas jotakin. Sain kuitenkin heräteltyä Taavin ennen starttia, ja radalle lähdettiin ihan hyvillä mielin. Tällä radalla töpeksin muistaakseni keinun kanssa. Hidastin vauhtia, jolloin T vähän epäröi ja tuli alas keinulta. Tuloksena oli muistaakseni viisi virhettä ja pikkaisen yliaikaa keinuhässäkän vuoksi.

Iltapäivän hyppyradalla ohjaukseni putkeen epäonnistui, mutta muuten oli ihan kohtalainen hyppyrata. Tarkemmat analyysit tulevat, kunhan katson kisavideot kunnolla. Näin ulkomuistista on aika vaikea luetella kaikkea.

Lauantain kisat menivät ilman HYL-suorituksia. Opin kolmesta ensimmäisestä startista tärkeitä asioita mm. koiraan luottamisen merkityksen. Taavi ei petä, eikä jätä. Miksi turhaan hidastella ja varmistella, kun koira osaa? Oma jännitys vain näköjään saa toimimaan todella ihmeellisesti.

Mira sai Karalle nollan lauantaina ja Katri & Kassu pääsivät palkintopallille pienistä mokista huolimatta - hyvä. Kaiken kaikkiaan lauantai meni kivasti Pakkasrallissa. Miran sisko Sini oli katsomassa poikaystävänsä Ollin kanssa kisoja, ja he tulivat myös illalla hotellille syömään kanssamme. Hotellissa yöpyminen sujui mainiosti. Meillä oli kahden hengen huoneessa viisi koiraa, joista kaikki Kassua lukuunottamatta olivat häkeissään. Koirat olivat hiljaa ja käyttäytyivät hyvin, ei mitään ongelmia. Viereisissä huoneissa koirat haukkuivat, mutta meidän poppoomme ei.

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdettiin taas kisapaikalle. Mira starttasi bortsuilla jo yhdeksän maissa. Minulla oli ensimmäinen rataantutustuminen puoli kymmeneltä. Taavi oli ihan hyvällä tuulella, eikä stressannut. Se haisteli ja katseli muita koiria, mutta ei esim. inissyt niiden perään. Kontaktijutut olisivat toimineet paremmin, jos minulla olisi ollut parempi vahviste, eikä vain tylsiä kalkkunanakkeja tai maksaa. Ensimmäinen päivän rata oli Pertti Siimeksen suunnittelema. Jälleen putkella oli ongelmia. Käytännössä ohjasin U-putkeen huolimattomasti ts. paikallaan pienellä liikkeellä, vaikka olisi pitänyt ohjata laajasti eteenpäin. Taavi kääntyi putkesta takaisin ja sitten hutaisin vahingossa kädellä, jolloin T livisti toiseen päähän: HYL. Muutenhan rata sujui mainiosti, mutta oma ohjaus vain takkusi.

Toinen startti oli päivemmällä. Taavuskainen meni hyvin Åfeldtin radalla, mutta minä aiheutin ensin turhan kiellon puomilta - vedin koiraa poispäin. Lopulta ohjasin väärälle ainalle täysin vahingossa. Olin kyllä ihan varma, että oikeaan suuntaan mennään. Näitä unohduksiahan sattuu. Harmitti jälleen kerran, mutta enpä masentunut asiasta, vaan jatkoin eteenpäin.

Omien mokien, epäonnistumisten ja "häviön" kestäminen alkoi sujua. Perfektionisti-minäni on ollut aina vahva, enkä ole oikein osannut päästä yli vaikeista tilanteista. Ehkä olen vihdoin oppinut ymmärtämään epäonnistumisen olevan inhimillistä. Viimeiselle hyppyradalle lähdin rennolla asenteella ja päätin pitää hauskaa. Tajusin, että olin taas ollut koko viikonlopun jännittynyt ja stressannut. Taavi oli aistinut kireyteni ja ehkä senkin takia ollut vähän vaisu kontaktin suhteen. Missä iloinen mamma oikein oli? Tilalla oli vain tylsä "akka", joka käskytti liian painokkaasti - inhottavaa. Päätin lopettaa pakkasrallin iloisiin tunnelmiin, en tylsästi.

Jo Siimeksen hyppyrataan tutustuessani juoksin radan alusta alkaen. Maksit olivat ennen minejä ja midejä, joten olin nähnyt estejärjestyksen hyvin. Musiikin tahdissa treenasin rataa ja pidin siitä. Lämmittelin Taavin kanssa innostaen sitä ihan nappuloilla, sillä nappulatkin maistuivat paremmin kuin maksa ja kalkkuna. T huomasi muuttuneen asenteeni ja tuli iloisemmaksi. Ennen radalle lähtemistä sanoin Miralle, ettei HYL nyt haittaa, vaan tärkeitä on pitää hauskaa.

Olimme MINI1-luokan viimeisiä kilpailijoita. Juoksin täysillä, mitä en ollut tehnyt kunnolla koko viikonlopun aikana. Ohjasin suunnittelemallani tavalla ja olin rento. Taavi teki parhaansa ja eteni radalla upeasti. Kovaa juostiin (-10,36 sek alle ihanneajan) ja napattiin 0-tulos. Taavi nousi kakkosiin sittenkin! Ensiksi tosin jäin pohtimaan, olihan myös Pihtiputaan nollatulos perusrata - onneksi oli.

Agilityserfikaatti maistui makealle. Tärkeintä ei ollut kuitenkaan se nolla, vaan menon sujuvuus. Opin jälleen sen, että kun hallitsen hermoni ja jännityksen kaikki menee nappiin. Taavi aistii iloisuuteni ja nauttii hommasta vielä enemmän. Tämä oli uusi alku kaikelle: agilityssä tärkeintä ei ole suoritus, vaan menemisen ilo. Haluan nauttia kilpailemisesta ja ottaa siitä kaiken irti. Epäonnistumisista viisastuu, eikä niitä pidä pelätä. Jos epäonnistuu, niin epäonnistutaan tyylillä. Seuraava tavoite onkin pitää rento asenne kisoissa, sillä tämän asenteen avulla epäonnistumisetkin vähenevät. Koiraan pitää luottaa! Radalla täytyy edetä, eikä jäädä turhaan varmistelemaan koiraa. Ennen kaikkea kilpailemisen tulee olla hauskaa.

Miralle ja Katrille tuhannesti kiitoksia ihanasta kisaseurasta! Mira ansaitsee erityiskiitokset loistavasti tsemppauksesta ja kannustuksesta. Hän on auttanut minua todella paljon varsinkin suoritus/perfektionistiongelmani kanssa. Ilman Miran tukea en olisi varmastikaan muuttanut asennettani tällä tavalla. Eilinen yli puoli tuntia kestänyt pohdintapuhelu antoi jälleen kasan itseluottamusta jatkoon - kiitos. Jos pelkää epäonnistumista, ei voi tehdä mitään. Paha totuus, mutta se on vain kestettävä neiti K.

Tällaisissa fiiliksissä jatketaan uusiin haasteisiin. Kevätkaudelle yritetään saada paljon kisoja, sillä agilitykärpänen on puraissut pahemman kerran. Ensi viikonloppuna harjoitellaan Mujusen Salmen ohjauksessa ja opitaan taas jotain. Ykköstavoite on olla rento koulutuksessa, eikä pelätä mokia. Paulakin aina sanoo "Relax Ninja!" Nyt mie alan relata. Tokossa jatketaan treeniä, kunhan jaksetaan. Pieni tauko on tehnyt hyvää ja saanut miettimään etenemistä. Minä vain jauhan koiran osaamia asioita, vaikka pitäisi edetä. Varmistelu hiiteen ja uusia juttuja peliin.

Tunnisteet: agility

kirjoittanut N_ 13:04 |